maanantai 21. maaliskuuta 2011

Once-in-a-lifetime-mahdollisuus. Jota ei oo varaa niinku missata.

”Ai niin, sinähän olet nyt vuorotteluvapaalla?”

Kuusi silmäparia katsoo minua uteliaana ravintolapöydän toiselta puolelta.

”Miten kauan olet jo ollut?” joku kysyy.

”Varmaan mahtavaa”, hymyilee yksi naisista maireana ja katsahtaa vieressäistuvaan.

”No, millaista on ollut?” komentaa tämä.

”Kyllä se on niin hienoa, kun on mahdollisuus tuollaiseen”, kuuluu etuoikealta. Taivutan pääni puhujaa kohti, ja olen havaitsevinani marttyyriuden kylmän sädekehän.

Pöydässä istuvat miehet ovat hiljaa, tuijottavat laseihinsa ja pohtivat, mistä voisivat nopeasti alkaa puhua keskenään. Akkojen aiheisiin heillä ei ole mitään sanottavaa. Nyt mennään näköjään henkilökohtaisuuksiin, tuntemuksiin, mitä ne on, jotain emootioita varmaan. Periaatteessa ihan hyvä joo, mutta mitä toisten asiat heille kuuluvat. Tämmöistä kasaa kun alkaa tonkia, väkisin lemahtaa pahat hajut ilmoille.

Illallisessa on päästy jo pitkälle. Lautasilla on enää rippeitä ja jäänteitä. Muusi on jäänyt syömättä karppaajilta, pekonia on ollut toiselle liikaa, silakoissa oli paksut keskiruodot. Plokkaaja ei ole tullut vielä keräämään lautasia eikä tarjoilija tuomaan jälkiruokalistoja joiden taakse voisi piiloutua. Yleisissä ja ajankohtaisissa aiheissa on pysytelty tähän asti kiitettävästi. Keskustelu on vellonut edestakaisin isoina ja raskaina aaltoina. Laseihin on tartuttu samalla painavuudella, koko käsivarren voimalla nostellen. Suista on päästelty lausuntoja ja mielipiteitä, joihin kukaan ei ole ehtinyt tarttua. Hymyt kasvoilla ovat saavuttaneet maksimileveytensä.

Nyt viiniä on laseissa niin vähän, että sitä pitää siemailla varovaisemmin. Leveitä hymyjä jo kavennetaan ja muutenkin supistellaan. Seuraillaan, mitä muut aikovat tehdä. Tilata lisää, tilata jälkiruokajuomia vai jättää siihen? Kun yleisissä aiheissa ei enää pääse loistamaan, voikin heittäytyä henkilökohtaisempiin kysymyksiin.

En voi enää väistää vastaamista. Jotakin minun on sanottava vuorotteluvapaasta. Ohitanko kysymykset vahvistamalla sen mitä minulta odotetaan:

 ”Kyllä joo on ihanaa vapaus ja saa tehdä mitä haluaa ja levätä ja lukea kirjoja ja tyttärestäkin on niin mukavaa kun äiti on paikalla kun hän tulee koulusta kotiin. Hiihtää, ulkoilla, kuntosalikortti, personal trainer (nämä ovat avainsanoja). Espanjanopiskelua ja ranskanmatkaa unohtamatta. Lemmikinhankintakin saattaa olla tulossa ajankohtaiseksi meidän perheelle.”

Jaha vai niin. Siihen loppuisivat kysymykset. Unohtaisivat minut ja siirtyisivät tärkeämpiin keskustelunaiheisiin.

Vai viitsinkö kertoa, millaista tämä oikeasti on (haluaako sitä kukaan kuulla):

”En ole vielä hetkeäkään kokenut olevani vapaalla. Ei merkittävää eroa työssäkäyntiin: selän takana oleva tekemättömien töiden vuori varjostaa olemistani edelleen kaikkialla. Varjossa on kylmä. - Pitäisi tehdä elämänmuutos, vaihtaa työpaikkaa, vaihtaa alaa. Pitäisi haluta jotakin. Tietää mitä haluaa. Pyrkiä johonkin, pitäisi olla tavoitteita. Lukea työpaikkailmoituksia, kirjoittaa ja lähettää hakemuksia. Pitäisi olla ideoita, innostua, uskoa itseensä. Pitäisi päättää. Pitäisi uskaltaa olla päättämättä ja sietää epävarmuutta. - Pitäisi tehdä asioita lapsen kanssa, laittaa terveellistä ruokaa. Tehdä käsitöitä, punoa helmiä, istuttaa siemeniä multaan, istua kevätauringon lämmössä eteläseinustalla, tanssia, lakata varpaankynnet. Olla läsnä. Tulla vuoden päästä uudistuneena ihmisenä vuorotteluvapaalta takaisin elämään.”

”Halutaankos tänne lisää juomia tai jälkiruokaa?”
Kaikkien huomio kiinnittyy välittömästi tarjoilijaan. Minä pelastun.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Vuorotteluvapaalla ei saa valittaa

Raivostuttava keli.
Hyvä, voin kanavoida hormonikiukkuni siihen. Ei kai kukaan voi kieltää, etteikö rämpiminen loskassa ja räntäsateessa olisi suuri epäoikeudenmukaisuus maailmassa. Miten paljon on onnellisia ihmisiä, jotka eivät koskaan joudu kokemaan sitä! Minä en aio ikinä kuumuudesta ja kuivuudesta valittaa.

Kuulin jopa kadulla tänään perisuomalaisen (ei, en käyttänyt sitä sanaa mitä heti luulette) äidin ihmettelevän pellavapääpojalleen, että ei kai tämä aio ulkona olla tällä säällä?! - Miten epäisänmaallista! Suomessahan lapset viedään ulos säällä kuin säällä. Se on terveellistä. Ulkoilu lisää mielihyvähormonin endorfiinin tuotantoa aivoissa, mikä taas ehkäisee masennusta. Jos maamme masennustilastoja katsoo, luulisi olevan tehokkaampiakin keinoja kuin ulkoilu surkeilla keleillä vähäisessä valossa.
Mutta se on terveellistä ja karaisevaa! Välissä otetaan sitten kylmiä suihkuja tai käydään avannossa - ja parikymmentä kyykkyyn-ylös vetoa aamuisin heti herättyä. Jo lähtee laiskuus lapsista! Ja kun on kaikkea jo kokeillut eikä mikään tunnu enää miltään, voi vaikka makailla piikkimatolla. Voisin vaikka lyödä vetoa, että piikkimattojen myynti Suomessa ja pohjoismaissa on ihan toista luokkaa kuin esimerkiksi Ranskassa.

Kun on 5-6 vuotta pukenut lapselle välihousuja, kypärämyssyjä, kurahaalareita, kumisaappaita ja ennen kaikkea kurakintaita villalapasten päälle, luulisi lapsen vähintäänkin lannistuvan. Suostuvan kaikkeen. Sitten on helpo syöttää hyvinvointivaltiopropagandaa "on lottovoitto syntyä Suomeen"-tyyliin. Ja "älkää edes yrittäkö valittaa, esi-isämme kaskesivat nämä korvet ja raivasivat tuhansia kivenlohkareita syrjään ennen kuin pääsivät viljelemään ravinneköyhää maata, joka antoi harvoja mutta niukkoja satoja".

Iloitkaa siis liukkaista keleistä, yllättävän syvistä kuralätäköistä joihin vahingossa astuitte ilman kumisaappaita, rättikokoisten lumihiutaleiden peittämistä silmälaseista, levinneistä ripsiväreistä, vuotavista nenistä, hartiat korvissa kulkevista kanssakärsijöistä joiden katse on luotu tiukasti maahan, funktionaalisista tuulta, vettä, pakkasta ja kuraa hylkivistä laatikon muotoisista vaatteista, jotka suojaavat ohiajavien autojen nostattamilta roiskeilta.

... säällä kuin säällä.

PS. Älkääkä yrittäkökään piristää tätä päivää millään "räntäsade keväällä sulattaa talven lumia"-viisauksilla. Tästä säästä toivo on kaukana.

Päivän lääkitys: bossanovaa aamuin illoin. Tarvittaessa ennen ateriaa pari afrikkalaista elokuvaa.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Vuorotteluvapaalla on vihdoin aikaa... (osa 1)

… tehdä valmiiksi keskeneräiset käsityöt.

Kaapissa odottaa leopardikuvioinen kirjoneulebolero, joka on aloitettu Ranskan vallankumouksen 200-vuotisjuhlien aikaan 1989. Siinä on muistaakseni kolme neljä eriväristä angoralankaa ja orgaaninen kuvio, joka toistuu vain joka 25. kerros. Haastetta pitää olla!

Avaan lankapussin varovasti. Se on sama kahiseva muovikassi, jossa kiikutin kaksikymmentä vuotta sitten vyyhdit vuokraemäntäni pienestä lankakaupasta sen yläkerrassa sijainneeseen asuntooni Avignonissa. Villabolerolle olisi ollut talvella tarvetta tiivistämättömien ikkunoiden ja repsottavien parvekkeenovien yksiössä, mutta neulominen ei ottanut sujuakseen, kun kädet tärisivät kylmästä.


Näytä suurempi kartta

Ihme kyllä, lankakasassa ei näy jälkiä turkiskuoriaisten juhlista. Ohjeetkin ovat tallella ja työ on edistynyt selvästi yli puolenvälin. Tästähän on hyvä  jatkaa!

 – Tai no, kannattaako sittenkään? Kevät on tulossa ja onhan minulla kaksi valmiiksi leikattua kesämekkoakin ollut odottamassa ompelukonetta jo viitisen vuotta. Entä jos ihan ensimmäiseksi kuitenkin vaivautuisin ompelemaan talvitakista irronneen napin ja paikkaamaan revenneen päiväpeiton.

Päivän sää:
Mustaa ja valkoista
ja joitakin harmaansävyjä
hiekoitussora jäätyneillä jalkakäytävillä
täplittynyt lika traktoreiden puskemissa lumivuorissa
lehdettömien puiden oksiston märänmusta grafiikka
kaiken valkoisuutta vasten.
Tehosteena Etu-Töölön kerrostalojen tiilenpuna.
Oiva sää kirjoittamiseen.

Päivän adjektiivi:
Ihanaa!