”Ai niin, sinähän olet nyt vuorotteluvapaalla?”
Kuusi silmäparia katsoo minua uteliaana ravintolapöydän toiselta puolelta.
”Miten kauan olet jo ollut?” joku kysyy.
”Varmaan mahtavaa”, hymyilee yksi naisista maireana ja katsahtaa vieressäistuvaan.
”No, millaista on ollut?” komentaa tämä.
”Kyllä se on niin hienoa, kun on mahdollisuus tuollaiseen”, kuuluu etuoikealta. Taivutan pääni puhujaa kohti, ja olen havaitsevinani marttyyriuden kylmän sädekehän.
Pöydässä istuvat miehet ovat hiljaa, tuijottavat laseihinsa ja pohtivat, mistä voisivat nopeasti alkaa puhua keskenään. Akkojen aiheisiin heillä ei ole mitään sanottavaa. Nyt mennään näköjään henkilökohtaisuuksiin, tuntemuksiin, mitä ne on, jotain emootioita varmaan. Periaatteessa ihan hyvä joo, mutta mitä toisten asiat heille kuuluvat. Tämmöistä kasaa kun alkaa tonkia, väkisin lemahtaa pahat hajut ilmoille.
Illallisessa on päästy jo pitkälle. Lautasilla on enää rippeitä ja jäänteitä. Muusi on jäänyt syömättä karppaajilta, pekonia on ollut toiselle liikaa, silakoissa oli paksut keskiruodot. Plokkaaja ei ole tullut vielä keräämään lautasia eikä tarjoilija tuomaan jälkiruokalistoja joiden taakse voisi piiloutua. Yleisissä ja ajankohtaisissa aiheissa on pysytelty tähän asti kiitettävästi. Keskustelu on vellonut edestakaisin isoina ja raskaina aaltoina. Laseihin on tartuttu samalla painavuudella, koko käsivarren voimalla nostellen. Suista on päästelty lausuntoja ja mielipiteitä, joihin kukaan ei ole ehtinyt tarttua. Hymyt kasvoilla ovat saavuttaneet maksimileveytensä.
Nyt viiniä on laseissa niin vähän, että sitä pitää siemailla varovaisemmin. Leveitä hymyjä jo kavennetaan ja muutenkin supistellaan. Seuraillaan, mitä muut aikovat tehdä. Tilata lisää, tilata jälkiruokajuomia vai jättää siihen? Kun yleisissä aiheissa ei enää pääse loistamaan, voikin heittäytyä henkilökohtaisempiin kysymyksiin.
En voi enää väistää vastaamista. Jotakin minun on sanottava vuorotteluvapaasta. Ohitanko kysymykset vahvistamalla sen mitä minulta odotetaan:
”Kyllä joo on ihanaa vapaus ja saa tehdä mitä haluaa ja levätä ja lukea kirjoja ja tyttärestäkin on niin mukavaa kun äiti on paikalla kun hän tulee koulusta kotiin. Hiihtää, ulkoilla, kuntosalikortti, personal trainer (nämä ovat avainsanoja). Espanjanopiskelua ja ranskanmatkaa unohtamatta. Lemmikinhankintakin saattaa olla tulossa ajankohtaiseksi meidän perheelle.”
Jaha vai niin. Siihen loppuisivat kysymykset. Unohtaisivat minut ja siirtyisivät tärkeämpiin keskustelunaiheisiin.
Vai viitsinkö kertoa, millaista tämä oikeasti on (haluaako sitä kukaan kuulla):
”En ole vielä hetkeäkään kokenut olevani vapaalla. Ei merkittävää eroa työssäkäyntiin: selän takana oleva tekemättömien töiden vuori varjostaa olemistani edelleen kaikkialla. Varjossa on kylmä. - Pitäisi tehdä elämänmuutos, vaihtaa työpaikkaa, vaihtaa alaa. Pitäisi haluta jotakin. Tietää mitä haluaa. Pyrkiä johonkin, pitäisi olla tavoitteita. Lukea työpaikkailmoituksia, kirjoittaa ja lähettää hakemuksia. Pitäisi olla ideoita, innostua, uskoa itseensä. Pitäisi päättää. Pitäisi uskaltaa olla päättämättä ja sietää epävarmuutta. - Pitäisi tehdä asioita lapsen kanssa, laittaa terveellistä ruokaa. Tehdä käsitöitä, punoa helmiä, istuttaa siemeniä multaan, istua kevätauringon lämmössä eteläseinustalla, tanssia, lakata varpaankynnet. Olla läsnä. Tulla vuoden päästä uudistuneena ihmisenä vuorotteluvapaalta takaisin elämään.”
”Halutaankos tänne lisää juomia tai jälkiruokaa?”
Kaikkien huomio kiinnittyy välittömästi tarjoilijaan. Minä pelastun.
