Kanki maton alla

Kesänäyttelyssä osa 2 (Vielä ehtii!)

Kunnioita isääsi ja äitiäsi -teema Mäntän kuvataideviikoilla saa taiteilijat muistelemaan vanhempiaan. Ennen vanhaan vanhempia kunnioitettiin. Hyvä teema, kaikki tunnistavat mistä puhutaan. Teoksia varmaan katsotaankin ihan läheltä.

Aihe on kolahtanut taiteilijoihin ja pannut paljon liikkeelle mielissä. "Jotkut taiteilijat - - ovat valittaneet yöuniensa menettämistä", kuraattori Otso Kantokorpi kirjoittaa näyttelyn esitteessä. Tällaisen aiheen käsittely on epäilemättä terapeuttista, ja terapian tulokset ovat varmaan sitä parempia, miten rehellisiä asiaa työstäessä uskalletaan olla. Ja silloin saattavat yöunet mennä.

Kääntöpuolen ongelma on se, että ollaan helposti liian lähellä, suorastaan vereslihalla, ja ollaan liian henkilökohtaisia. Teoksista tulee tunnustuksenomaisia. Katsojan yöuniin ne tuskin vaikuttavat. Katsojana joutuu tukalaan tilanteeseen, tirkistelijäksi: kuin todistaisi perheriitaa tai joutuisi kuuntelemaan turhan intiimejä yksityiskohtia siitä mitä naapurit keskenään tekevät ja miten toisiaan kohtelevat. Silloin katsojana haluan ottaa etäisyyttä, en antaa näkemieni asioiden vaikuttaa minuun.

Sen sijaan minuun vaikuttivat sellaiset teokset, joissa joko vain todettiin asiat värittämättä niitä emootioryöpyillä tai jotka avasivat aiheeseen uusia, ennalta-arvaamattomia näkökulmia. Niin hyvä terapeuttikin tekee, ei jää asiakkaan kanssa rypemään mudissa vaan panee asioita liikkeelle. Sitä paitsi itseironia ei tässäkään aiheessa pitäisi olla kiellettyä.

Ehdoton suosikkini on Forest Campin Kanki maton alla. Ei tarvi selittelyjä, tarina on siinä. Teos on ymmärrettävä kulttuuritaustasta ja sukupolvesta riippumatta. Ja niin tiukasti kiinni näyttelyn teemassa, että. Valitettavasti.

Virolainen huumori iskee myös. Kummallinen sekoitus brittiläistä kieli-poskessa- tai understatement-meininkiä ja räävitöntä irrottelua, jonka siellä Mäntän suunnalla taitaa esimerkiksi Anssi Kasitonni (ei mukana näyttelyssä tällä kertaa).

Kristina Normanin video
Me emme ole maailman-kaikkeudessa yksin (kuva) vangitsee. Onko noi hei tosissaan? Ei ne voi olla, eihän?! Onks tää hyvä vai onks tää hyvä? Camppiä parhaimmillaan.

Jaan Toomikin video Dancing with Dad tanssii häpeämättömän hulvattomasti isän haudalla. Samalla se ehdottomasti kunnioittaa isää ja koskettaa ainakin minua.

Runsaan näyttelyn puolivälissä nostalgia ja rakeisten mustavalkoisten kuvien määrä alkoi tökkiä. Kadonnutta aikaako tässä oltiinkin etsimässä, valokuva-albumien vanhoja kuvia kierrättämässä?
Minä olisin halunnut nähdä tutkielmia siitä, miten tällaisia minunikäisiäni äitejä ja isiä kunnioitetaan. Onko kunnioituksen puute niin suuri, ettei mahtunut tähän näyttelyyn? Sari Poijärven valokuvasarja Äidit ja pojat (kuva) oli niitä harvoja teoksia, jotka olivat tiukasti nykypäivässä.

Mutta miksi siinäkin oli "pojat"? Miksei voinut olla äidit ja lapset ihan sukupuolineutraalisti? – Ai niin, äiti ja tytär -aihe on NIIIIN kompleksinen että vaatii ihan oman näyttelyn.

Jäin kyllä miettimään näyttelyn sukupuolijakoa, vaikka myönnän että yleensä en ole kovin herkkä tälle asialle. Miksi alakerrassa oli äijät ja yläkerrassa "naisten huone" (Elina Ruohonen, Raakel Kuukka, Marja Helasvuo mm.) ja naisten videot?

Näyttelyssä oli muuten kesäsunnuntaina ihan kiitettävästi kävijöitä. Tällaisia keski-ikäisiä pariskuntia. Tulipahan vanhalle parille jotain keskusteltavaa, eli hyvä näyttely!

Mäntän kuvataideviikot Pekilossa 31.8. asti, avoinna joka päivä 10–18.

Väärin katsottu teos

Näin eilen viehättävän teoksen kesänäyttelyssä Suomenlinnassa.
Näillä sanoilla kun aloitan, kukaan ei varmasti voi arvata missä avajaisissa kävin eilen. Harhautus, siis.

Hämärän salin lattialla, videoprojektorin jalustan takana, oli sinivihreä mytty, joka näytti pudonneen jonkun kävijän taskusta. Tarkemmin katsottuna se näytti ihan yhteenliitetyltä froteesukkaparilta. Pari kysyvää katsetta ympärillä oleviin ihmisiin, huomaako kukaan muu?!

Salista poistuessani luin seinään kiinnitetyt teoslaput. Ah, sukkateoksen nimi oli Nimetön maailma! Suupieliä rupesi nykimään – miten tähän pitäisi suhtautua? Ihan vakavissaanko? Jotain hauskaa ja oivaltavaa, vitsikästä ja ironista tässä oli. Kunnes luin seinälle naulatun "virallisen" tekstin:

Nimetön (Maailma)
Taiteilijan sukat taiteltuina maapalloksi, 2011

Esine liittyy taiteilijan viimeaikaiseen kiinnostukseen ajattelun ja kävelemisen välisestä suhteesta; vasemman ja oikean jalan rytmistä, liikebinaareista ja dialektiikasta yleensä. …

Enkä jatka enempää sitaattia.

Taiteilijaparka. En usko että hän on itse halunnut tuota tekstiä, joka latistaa katsojan vilpittömän ilon ja muuttaa kasvoille levinneen hymyn tuskalliseksi irvistykseksi tai pahimmillaan pilkalliseksi hymähdykseksi.

Käsitetaide toki kaipaa taustojen avaamista, jos katsoja ei tunne taiteilijaa. Mutta kyllä katsojan kannattaa antaa itsekin oivaltaa. Valitettavasti tuo teksti sai minut tuntemaan oman kokemukseni ja oivallukseni täysin arvottomiksi. Kehtaanko julkisesti myöntääkään että en tajunnut sukkaparin yhteyttä dialektiikkaan.

MORE OR LESS, A FEW POCKET UNIVERSES
16.06. – 28.08.2011
Gallery Augusta, Suomenlinna B 28 (Susisaari)

HIAPin eli Helsinki International Artist-in-residence Programmen näyttely, jonka on koonnut Valentinas Klimasaukas Vilnasta.

Viehättävä teos:
Martijn In't Veld, Nimetön (Maailma), 2011. Taiteilijan sukat taiteltuina maapalloksi.

Tykästyin kovasti myös Mikko Kuoringin teokseen, johon hän on kerännyt aakkosjärjestykseen kaikki sanat Michel Foucault'n kirjasta The Order of Things ja saman taiteilijan Passagen-Werkiin, 19 kirjaa joiden läpi voi katsoa maailmaa.

Chris Fitzpatrickin lehtinen The Cat is on the Table, a potential neologism vetosi minuun etusivun kuvauksellaan, jossa pohdittiin, sopiiko tyylikäs tyhjä lause näyttelytilaksi samaan tapaan kuin kaunis tyhjä tila.

Morten Norbye Halvorsenin Amerikan Sveitsissä sympaattinen diaprojektorikarusellien torni alkoi elää ihan omaa robottimaista elämäänsä – en olisi ihmetellyt jos se olisi puhjennut puhumaan.
Mutta tämäkään tuskin oli taiteilijan tai kuraattorin pointti, sorry tällainen kerettiläisyys.

Kaupunkipyöräilyä (ja vähän kierrätystäkin)

Näppäilin koodin ja otin telineestä lähimmän kaupunkipyörän. Nousin selkään, mutta satula oli juuri sen verran liian korkealla että muutenkin lyhyt hame nousi polkiessa entisestään. Hyppäsin alas ja aioin laskea satulaa, mutta vipu olikin katkennut, eikä satulan säätäminen onnistunut.

Olin hieman kuohuksissani ja kiireissäni enkä siksi tarkistanut pyörää kunnolla. Kävellessäni olin juuri heittänyt muovipullon tavalliseen roskikseen, kun kuulin vierestäni miehen äänen: ”Rouva, seuraavalla kerralla kun…” Minä heti ajattelin, että nyt tulee moitteita, että pullo olisi pitänyt heittää pakkauksille tarkoitettuun kierrätysroskikseen, missä seuraava sellainen sitten mahtoikaan olla. En tosin kuullut lauseen loppua, joten kysyin: ”Anteeksi, kuinka?” Hän toisti sanansa, joita minun oli edelleen vaikea ymmärtää. Tajusin että tyyppihän puhuu ilmeisesti minun sääristäni. Mutten ollut varma kehuuko hän niitä vai huomauttaako, että seuraavalla kerralla kun panen minihameen päälle, kannattaisi ajella säärikarvat paremmin.

En ollut uskoa korviani (enkä silmiäni, hän oli puolet minua minua nuorempi), kun vihdoin minullekin valkeni, että nuorukainenhan yrittää iskeä minua. Sitä se kevätaurinko teettää. Pysyttelin tiukasti aurinkolasieni takana. Olin imarreltu ja yritin torjua lempeästi kaikki kysymykset ja yritykset. Lempeys vain pahensi asiaa. Piti ruveta tylymmäksi, mutta ei se siitäkään heti uskonut. Kaupunkipyörätelineen kohdalla asia meni vihdoin perille, nuori mies kääntyi kannoillaan ja lähti pois.

Nyt minä siis keikuin liian korkealla olevan satulan päällä. Katsoin kuitenkin parhaaksi pyöräillä niin kuin ei mitään Bastillen aukion poikki, ettei tyyppi vain olisi palannut luokseni ja luullut että pyöräjuttu oli minun hämäysliikkeeni päästäkseni hänestä eroon.

Bastillen toisella puolella oli seuraava pyöräpiste, jossa aioin vaihtaa pyörän toiseen, sopivampaan. Palautin vélibin telineeseen, kuuntelin että lukko napsahti kiinni ja katsoin että punaisena vilkkuva valo vaihtui vihreäksi ja menin tolpalle valitsemaan uutta, joita näytti telineessä olevan monta. Pöh – tämä piste oli epäkunnossa eikä antanut minulle toista pyörää.

Taas tuli mutkia matkaan. Etsiäkö seuraava pyöräpiste kotimatkan varrelta vai hypätäkö metroon? Metro olisi todennäköisesti nopeampi tapa päästä kotiin, sillä koskaan ei voi tietää, onko seuraavassa vélib-telineessä yhtään kunnossa olevaa pyörää tai miten kaukana seuraava ylipäänsä on.

Kävelin jonkin matkaa Républiquea kohti. Seuraava pyöräparkki olikin lähellä ja siitä sain uuden pyörän käyttööni. Tällä kertaa valitsin tarkkaan. Panin satulan vähän liian alas, varmuuden vuoksi. Tosin koko kotimatka oli pientä ylämäkeä Montmartren kukkulaa kohti, ja matalalla oleva satula teki polkemisesta vielä raskaampaa. Mutta se hame. - Siinä minä viiletin tyytyväisenä Boulevard Magentaa pitkin – mitä nyt hieman yskitti kaupunkipölyn ja pakokaasujen seassa!

Pariisissa suurin osa pyöräteistä käyttää bussikaistaa: bussit ja pyörät on sijoitettu samalle kaistalle ajotien reunaan. Katuun on maalattu isoja selkeitä pyöräilijänkuvia, joita ei voi olla huomaamatta. Se toimii hyvin. Minua bussit pelottavat, enkä viitsi niitä ohitella niin kuin monet pyöräilijät näyttävät tekevän.

Monissa paikoissa pyörätie on sijoitettu jalkakäytävän reunaan. Siitä aiheutuu samanlaisia ongelmia kuin Helsingissä. Jalankulkijat harppovat pyörätien ylitse katsomatta taakseen. Ruuhka-aikaan kävelijöitä maleksii myös pyöräteillä. Suojateiden kohdalla pyöräilijät harvoin malttavat hidastaa tai pysähtyä, vaikka jalankulkijoilla olisi vihreä valo. Vaaratilanteita on tuon tuosta. Kelloa kilisytetään paljon ja kiroilua kuuluu puolin ja toisin.

Pyöräteitä ja pyöräreittejä ja -kaistoja on Pariisissa joka tapauksessa hämmästyttävän paljon. Jopa lapset pyöräilevät liikenteen seassa vanhempiensa kanssa. Kypärän käyttöä suositellaan, ja jonkin verran niitä näkeekin.

Ja kuuden iltapäiväruuhkasta pyörällä selvittyään voikin sitten istahtaa kulmakuppilaan huokaisemaan ja ohikulkijoita katselemaan. Ennen kuin kapuaa ostoskassit kädessä viidenteen, suomalaisittain kuudenteen kerrokseen kapeita portaita pitkin…

Tahtoo näitä pyöriä Helsinkiin! Kolme vaihdetta, käsijarrut, etu- ja takavalo, tavarakori edessä: täydellistä. Vélib!

(Kuva c Marc)

Hyvää vappua!!!

Minun afrikkalainen Pariisini

‒ Tota naista mä en oo ennen nähny täällä, raakkuu tyylikkääseen pukuun pukeutunut vanha musta mies rue Léonin kahvilan edessä. Sanon päivää, hymyilen ja kävelen ohitse.

Olen pohjoisesta lintukodosta afrikkalaiseen Pariisiin ja arabikorttelin laidalle pudonnut outo hiippari. Kuljeskelen kaduilla ja katselen uteliaana ympärilleni, mutta kun täällä ei varsinaisia nähtävyyksiä ole, minulta kysytään usein, etsinkö jotakin. Eikö kukaan kiinnitä huomiota siihen, että melkein joka kulmasta näkyy Sacre-Coeur?!

”Vöitä-vöitä-vöitä, merkkivöitä!”
”Aurinkolaseja!”
”Marlboro, Philip Morris, kartonkeja!”


Dejeanin torilla vihannesten ja aitoja muovisiivilöitä myyvän kojun välissä ollaan melkein kuin Galerie Lafayetten laukkuosastolla: on Dioria, Vuittonia, Fendiä… Joka laukulla on oma myyjätär, joka kehuu perusteellisesti vihreän roskiksen päällä esillä olevan tuotteensa hyviä puolia (joista merkittävimpiin kuuluu hinta).

Kulman takana on lisää ”riippumattomia” kauppiaita: naisia jotka istuvat jalkakäytävällä edessään mobiilina myyntitiskinä toimiva pahvilaatikko, jonka päällä on auki kääritty pussi täynnä tumman violetteja, pieniä munakoisoja muistuttavia vihanneksia. Kyseessä on serkun, mamman, naapurin tai jonkun muun tutun salaa Afrikan keskiosista tuoma suuri herkku, safou (kypsennetään uunissa 200 asteessa).


Kulmasta kuuluu vislaus ja kymmenessä sekunnissa pimeät kauppiaat ovat hävinneet tai piilottaneet kauppatavaransa. Jalkakäytävällä on vain epätavallisen paljon tyhjiä pahvilaatikoita, joita poliisipartio turhautuneena potkiskelee.

Pääsiäissunnuntaina aurinko paistaa kuumasti ja ihmiset viettävät aikaa ulkona kadulla liikkeiden ja kahviloiden edessä istuskellen, kadunkulmissa, puiston nurkilla, ompelimon ovensuussa seisoskellen ja kuulumisia vaihtaen. Juoruillen, tietysti.
Pääsiäissunnuntai, pyhäpäivä, kaiken pitäisi olla kiinni ja hiljaista ja harrasta. Mitä vielä, täällä vallitsevat omat lait. Kaupat ovat auki.

Jopa viereisen korttelin kananmunakauppa, jossa myydään myös eläviä kanoja ja kukkoja. Lähiruokaa siis. Eilen aamulla kun avasin ikkunan kuulin ihan selvästi kukon kiekuvan. Locavore on ranskalainen lähiruoan ystävä.

Auki on myös kadun päässä tuoksuva Minttu Oy – tukku ja vähittäiskauppa: kolo seinässä täynnä puulaatikoita joissa on vihreitä kimppuja. Mintun lisäksi tunnistan lehtipersiljan. Auki on supermarket Franprix, jonka kassa on niin kova höpöttämään, että jonot pysyvät aina pitkinä. Hän valittaa kuumuutta joka saa hänet hikoilemaan ja haisemaan. Hän pyytää anteeksi puheliaisuuttaan, mutta asiakkaat protestoivat ja toteavat että tuppisuinen kassa olisi paljon tylsempi.

Kotimaa näyttää tästä korttelista katsoen legomaailmalta, joka on rakennettu säännönmukaisista suorakulmaisista toisiinsa sopivista palikoista. Kaikki on hallittua, ennakoitavissa, homogeenista, varovaista. Poikkeuksia ja irtiottoja ei siedetä. Variaatiot ovat näennäisiä. Luovuus on sallittu vain tietyissä rajoissa ja niin kauan kun se on innovaatiota tai siihen voidaan panna design-leima. Valtakulttuuri jyrää ja harjoittaa näin vähintäänkin henkistä protektionismia. Se on julmaa, diskriminoivaa ja yksilönvapautta sortavaa!

(Nyt ikealandiaan on tullut riehumaan rumia puhuva puutarhatonttu, Monsieur Soini. Valitettavasti hän tosin haluaisi supistaa palikkavalikoimaa entisestään ja kasata niitä entistä korkeammiksi muureiksi.)

Pariisi, Château Rouge, 18. kaupunginosa, 24.4.2011

Once-in-a-lifetime-mahdollisuus. Jota ei oo varaa niinku missata.

”Ai niin, sinähän olet nyt vuorotteluvapaalla?”

Kuusi silmäparia katsoo minua uteliaana ravintolapöydän toiselta puolelta.

”Miten kauan olet jo ollut?” joku kysyy.

”Varmaan mahtavaa”, hymyilee yksi naisista maireana ja katsahtaa vieressäistuvaan.

”No, millaista on ollut?” komentaa tämä.

”Kyllä se on niin hienoa, kun on mahdollisuus tuollaiseen”, kuuluu etuoikealta. Taivutan pääni puhujaa kohti, ja olen havaitsevinani marttyyriuden kylmän sädekehän.

Pöydässä istuvat miehet ovat hiljaa, tuijottavat laseihinsa ja pohtivat, mistä voisivat nopeasti alkaa puhua keskenään. Akkojen aiheisiin heillä ei ole mitään sanottavaa. Nyt mennään näköjään henkilökohtaisuuksiin, tuntemuksiin, mitä ne on, jotain emootioita varmaan. Periaatteessa ihan hyvä joo, mutta mitä toisten asiat heille kuuluvat. Tämmöistä kasaa kun alkaa tonkia, väkisin lemahtaa pahat hajut ilmoille.

Illallisessa on päästy jo pitkälle. Lautasilla on enää rippeitä ja jäänteitä. Muusi on jäänyt syömättä karppaajilta, pekonia on ollut toiselle liikaa, silakoissa oli paksut keskiruodot. Plokkaaja ei ole tullut vielä keräämään lautasia eikä tarjoilija tuomaan jälkiruokalistoja joiden taakse voisi piiloutua. Yleisissä ja ajankohtaisissa aiheissa on pysytelty tähän asti kiitettävästi. Keskustelu on vellonut edestakaisin isoina ja raskaina aaltoina. Laseihin on tartuttu samalla painavuudella, koko käsivarren voimalla nostellen. Suista on päästelty lausuntoja ja mielipiteitä, joihin kukaan ei ole ehtinyt tarttua. Hymyt kasvoilla ovat saavuttaneet maksimileveytensä.

Nyt viiniä on laseissa niin vähän, että sitä pitää siemailla varovaisemmin. Leveitä hymyjä jo kavennetaan ja muutenkin supistellaan. Seuraillaan, mitä muut aikovat tehdä. Tilata lisää, tilata jälkiruokajuomia vai jättää siihen? Kun yleisissä aiheissa ei enää pääse loistamaan, voikin heittäytyä henkilökohtaisempiin kysymyksiin.

En voi enää väistää vastaamista. Jotakin minun on sanottava vuorotteluvapaasta. Ohitanko kysymykset vahvistamalla sen mitä minulta odotetaan:

 ”Kyllä joo on ihanaa vapaus ja saa tehdä mitä haluaa ja levätä ja lukea kirjoja ja tyttärestäkin on niin mukavaa kun äiti on paikalla kun hän tulee koulusta kotiin. Hiihtää, ulkoilla, kuntosalikortti, personal trainer (nämä ovat avainsanoja). Espanjanopiskelua ja ranskanmatkaa unohtamatta. Lemmikinhankintakin saattaa olla tulossa ajankohtaiseksi meidän perheelle.”

Jaha vai niin. Siihen loppuisivat kysymykset. Unohtaisivat minut ja siirtyisivät tärkeämpiin keskustelunaiheisiin.

Vai viitsinkö kertoa, millaista tämä oikeasti on (haluaako sitä kukaan kuulla):

”En ole vielä hetkeäkään kokenut olevani vapaalla. Ei merkittävää eroa työssäkäyntiin: selän takana oleva tekemättömien töiden vuori varjostaa olemistani edelleen kaikkialla. Varjossa on kylmä. - Pitäisi tehdä elämänmuutos, vaihtaa työpaikkaa, vaihtaa alaa. Pitäisi haluta jotakin. Tietää mitä haluaa. Pyrkiä johonkin, pitäisi olla tavoitteita. Lukea työpaikkailmoituksia, kirjoittaa ja lähettää hakemuksia. Pitäisi olla ideoita, innostua, uskoa itseensä. Pitäisi päättää. Pitäisi uskaltaa olla päättämättä ja sietää epävarmuutta. - Pitäisi tehdä asioita lapsen kanssa, laittaa terveellistä ruokaa. Tehdä käsitöitä, punoa helmiä, istuttaa siemeniä multaan, istua kevätauringon lämmössä eteläseinustalla, tanssia, lakata varpaankynnet. Olla läsnä. Tulla vuoden päästä uudistuneena ihmisenä vuorotteluvapaalta takaisin elämään.”

”Halutaankos tänne lisää juomia tai jälkiruokaa?”
Kaikkien huomio kiinnittyy välittömästi tarjoilijaan. Minä pelastun.

Vuorotteluvapaalla ei saa valittaa

Raivostuttava keli.
Hyvä, voin kanavoida hormonikiukkuni siihen. Ei kai kukaan voi kieltää, etteikö rämpiminen loskassa ja räntäsateessa olisi suuri epäoikeudenmukaisuus maailmassa. Miten paljon on onnellisia ihmisiä, jotka eivät koskaan joudu kokemaan sitä! Minä en aio ikinä kuumuudesta ja kuivuudesta valittaa.

Kuulin jopa kadulla tänään perisuomalaisen (ei, en käyttänyt sitä sanaa mitä heti luulette) äidin ihmettelevän pellavapääpojalleen, että ei kai tämä aio ulkona olla tällä säällä?! - Miten epäisänmaallista! Suomessahan lapset viedään ulos säällä kuin säällä. Se on terveellistä. Ulkoilu lisää mielihyvähormonin endorfiinin tuotantoa aivoissa, mikä taas ehkäisee masennusta. Jos maamme masennustilastoja katsoo, luulisi olevan tehokkaampiakin keinoja kuin ulkoilu surkeilla keleillä vähäisessä valossa.
Mutta se on terveellistä ja karaisevaa! Välissä otetaan sitten kylmiä suihkuja tai käydään avannossa - ja parikymmentä kyykkyyn-ylös vetoa aamuisin heti herättyä. Jo lähtee laiskuus lapsista! Ja kun on kaikkea jo kokeillut eikä mikään tunnu enää miltään, voi vaikka makailla piikkimatolla. Voisin vaikka lyödä vetoa, että piikkimattojen myynti Suomessa ja pohjoismaissa on ihan toista luokkaa kuin esimerkiksi Ranskassa.

Kun on 5-6 vuotta pukenut lapselle välihousuja, kypärämyssyjä, kurahaalareita, kumisaappaita ja ennen kaikkea kurakintaita villalapasten päälle, luulisi lapsen vähintäänkin lannistuvan. Suostuvan kaikkeen. Sitten on helpo syöttää hyvinvointivaltiopropagandaa "on lottovoitto syntyä Suomeen"-tyyliin. Ja "älkää edes yrittäkö valittaa, esi-isämme kaskesivat nämä korvet ja raivasivat tuhansia kivenlohkareita syrjään ennen kuin pääsivät viljelemään ravinneköyhää maata, joka antoi harvoja mutta niukkoja satoja".

Iloitkaa siis liukkaista keleistä, yllättävän syvistä kuralätäköistä joihin vahingossa astuitte ilman kumisaappaita, rättikokoisten lumihiutaleiden peittämistä silmälaseista, levinneistä ripsiväreistä, vuotavista nenistä, hartiat korvissa kulkevista kanssakärsijöistä joiden katse on luotu tiukasti maahan, funktionaalisista tuulta, vettä, pakkasta ja kuraa hylkivistä laatikon muotoisista vaatteista, jotka suojaavat ohiajavien autojen nostattamilta roiskeilta.

... säällä kuin säällä.

PS. Älkääkä yrittäkökään piristää tätä päivää millään "räntäsade keväällä sulattaa talven lumia"-viisauksilla. Tästä säästä toivo on kaukana.

Päivän lääkitys: bossanovaa aamuin illoin. Tarvittaessa ennen ateriaa pari afrikkalaista elokuvaa.

Vuorotteluvapaalla on vihdoin aikaa... (osa 1)

… tehdä valmiiksi keskeneräiset käsityöt.

Kaapissa odottaa leopardikuvioinen kirjoneulebolero, joka on aloitettu Ranskan vallankumouksen 200-vuotisjuhlien aikaan 1989. Siinä on muistaakseni kolme neljä eriväristä angoralankaa ja orgaaninen kuvio, joka toistuu vain joka 25. kerros. Haastetta pitää olla!

Avaan lankapussin varovasti. Se on sama kahiseva muovikassi, jossa kiikutin kaksikymmentä vuotta sitten vyyhdit vuokraemäntäni pienestä lankakaupasta sen yläkerrassa sijainneeseen asuntooni Avignonissa. Villabolerolle olisi ollut talvella tarvetta tiivistämättömien ikkunoiden ja repsottavien parvekkeenovien yksiössä, mutta neulominen ei ottanut sujuakseen, kun kädet tärisivät kylmästä.


Näytä suurempi kartta

Ihme kyllä, lankakasassa ei näy jälkiä turkiskuoriaisten juhlista. Ohjeetkin ovat tallella ja työ on edistynyt selvästi yli puolenvälin. Tästähän on hyvä  jatkaa!

 – Tai no, kannattaako sittenkään? Kevät on tulossa ja onhan minulla kaksi valmiiksi leikattua kesämekkoakin ollut odottamassa ompelukonetta jo viitisen vuotta. Entä jos ihan ensimmäiseksi kuitenkin vaivautuisin ompelemaan talvitakista irronneen napin ja paikkaamaan revenneen päiväpeiton.

Päivän sää:
Mustaa ja valkoista
ja joitakin harmaansävyjä
hiekoitussora jäätyneillä jalkakäytävillä
täplittynyt lika traktoreiden puskemissa lumivuorissa
lehdettömien puiden oksiston märänmusta grafiikka
kaiken valkoisuutta vasten.
Tehosteena Etu-Töölön kerrostalojen tiilenpuna.
Oiva sää kirjoittamiseen.

Päivän adjektiivi: Ihanaa!