Kaupunkipyöräilyä (ja vähän kierrätystäkin)

Näppäilin koodin ja otin telineestä lähimmän kaupunkipyörän. Nousin selkään, mutta satula oli juuri sen verran liian korkealla että muutenkin lyhyt hame nousi polkiessa entisestään. Hyppäsin alas ja aioin laskea satulaa, mutta vipu olikin katkennut, eikä satulan säätäminen onnistunut.

Olin hieman kuohuksissani ja kiireissäni enkä siksi tarkistanut pyörää kunnolla. Kävellessäni olin juuri heittänyt muovipullon tavalliseen roskikseen, kun kuulin vierestäni miehen äänen: ”Rouva, seuraavalla kerralla kun…” Minä heti ajattelin, että nyt tulee moitteita, että pullo olisi pitänyt heittää pakkauksille tarkoitettuun kierrätysroskikseen, missä seuraava sellainen sitten mahtoikaan olla. En tosin kuullut lauseen loppua, joten kysyin: ”Anteeksi, kuinka?” Hän toisti sanansa, joita minun oli edelleen vaikea ymmärtää. Tajusin että tyyppihän puhuu ilmeisesti minun sääristäni. Mutten ollut varma kehuuko hän niitä vai huomauttaako, että seuraavalla kerralla kun panen minihameen päälle, kannattaisi ajella säärikarvat paremmin.

En ollut uskoa korviani (enkä silmiäni, hän oli puolet minua minua nuorempi), kun vihdoin minullekin valkeni, että nuorukainenhan yrittää iskeä minua. Sitä se kevätaurinko teettää. Pysyttelin tiukasti aurinkolasieni takana. Olin imarreltu ja yritin torjua lempeästi kaikki kysymykset ja yritykset. Lempeys vain pahensi asiaa. Piti ruveta tylymmäksi, mutta ei se siitäkään heti uskonut. Kaupunkipyörätelineen kohdalla asia meni vihdoin perille, nuori mies kääntyi kannoillaan ja lähti pois.

Nyt minä siis keikuin liian korkealla olevan satulan päällä. Katsoin kuitenkin parhaaksi pyöräillä niin kuin ei mitään Bastillen aukion poikki, ettei tyyppi vain olisi palannut luokseni ja luullut että pyöräjuttu oli minun hämäysliikkeeni päästäkseni hänestä eroon.

Bastillen toisella puolella oli seuraava pyöräpiste, jossa aioin vaihtaa pyörän toiseen, sopivampaan. Palautin vélibin telineeseen, kuuntelin että lukko napsahti kiinni ja katsoin että punaisena vilkkuva valo vaihtui vihreäksi ja menin tolpalle valitsemaan uutta, joita näytti telineessä olevan monta. Pöh – tämä piste oli epäkunnossa eikä antanut minulle toista pyörää.

Taas tuli mutkia matkaan. Etsiäkö seuraava pyöräpiste kotimatkan varrelta vai hypätäkö metroon? Metro olisi todennäköisesti nopeampi tapa päästä kotiin, sillä koskaan ei voi tietää, onko seuraavassa vélib-telineessä yhtään kunnossa olevaa pyörää tai miten kaukana seuraava ylipäänsä on.

Kävelin jonkin matkaa Républiquea kohti. Seuraava pyöräparkki olikin lähellä ja siitä sain uuden pyörän käyttööni. Tällä kertaa valitsin tarkkaan. Panin satulan vähän liian alas, varmuuden vuoksi. Tosin koko kotimatka oli pientä ylämäkeä Montmartren kukkulaa kohti, ja matalalla oleva satula teki polkemisesta vielä raskaampaa. Mutta se hame. - Siinä minä viiletin tyytyväisenä Boulevard Magentaa pitkin – mitä nyt hieman yskitti kaupunkipölyn ja pakokaasujen seassa!

Pariisissa suurin osa pyöräteistä käyttää bussikaistaa: bussit ja pyörät on sijoitettu samalle kaistalle ajotien reunaan. Katuun on maalattu isoja selkeitä pyöräilijänkuvia, joita ei voi olla huomaamatta. Se toimii hyvin. Minua bussit pelottavat, enkä viitsi niitä ohitella niin kuin monet pyöräilijät näyttävät tekevän.

Monissa paikoissa pyörätie on sijoitettu jalkakäytävän reunaan. Siitä aiheutuu samanlaisia ongelmia kuin Helsingissä. Jalankulkijat harppovat pyörätien ylitse katsomatta taakseen. Ruuhka-aikaan kävelijöitä maleksii myös pyöräteillä. Suojateiden kohdalla pyöräilijät harvoin malttavat hidastaa tai pysähtyä, vaikka jalankulkijoilla olisi vihreä valo. Vaaratilanteita on tuon tuosta. Kelloa kilisytetään paljon ja kiroilua kuuluu puolin ja toisin.

Pyöräteitä ja pyöräreittejä ja -kaistoja on Pariisissa joka tapauksessa hämmästyttävän paljon. Jopa lapset pyöräilevät liikenteen seassa vanhempiensa kanssa. Kypärän käyttöä suositellaan, ja jonkin verran niitä näkeekin.

Ja kuuden iltapäiväruuhkasta pyörällä selvittyään voikin sitten istahtaa kulmakuppilaan huokaisemaan ja ohikulkijoita katselemaan. Ennen kuin kapuaa ostoskassit kädessä viidenteen, suomalaisittain kuudenteen kerrokseen kapeita portaita pitkin…

Tahtoo näitä pyöriä Helsinkiin! Kolme vaihdetta, käsijarrut, etu- ja takavalo, tavarakori edessä: täydellistä. Vélib!

(Kuva c Marc)

Hyvää vappua!!!

Minun afrikkalainen Pariisini

‒ Tota naista mä en oo ennen nähny täällä, raakkuu tyylikkääseen pukuun pukeutunut vanha musta mies rue Léonin kahvilan edessä. Sanon päivää, hymyilen ja kävelen ohitse.

Olen pohjoisesta lintukodosta afrikkalaiseen Pariisiin ja arabikorttelin laidalle pudonnut outo hiippari. Kuljeskelen kaduilla ja katselen uteliaana ympärilleni, mutta kun täällä ei varsinaisia nähtävyyksiä ole, minulta kysytään usein, etsinkö jotakin. Eikö kukaan kiinnitä huomiota siihen, että melkein joka kulmasta näkyy Sacre-Coeur?!

”Vöitä-vöitä-vöitä, merkkivöitä!”
”Aurinkolaseja!”
”Marlboro, Philip Morris, kartonkeja!”


Dejeanin torilla vihannesten ja aitoja muovisiivilöitä myyvän kojun välissä ollaan melkein kuin Galerie Lafayetten laukkuosastolla: on Dioria, Vuittonia, Fendiä… Joka laukulla on oma myyjätär, joka kehuu perusteellisesti vihreän roskiksen päällä esillä olevan tuotteensa hyviä puolia (joista merkittävimpiin kuuluu hinta).

Kulman takana on lisää ”riippumattomia” kauppiaita: naisia jotka istuvat jalkakäytävällä edessään mobiilina myyntitiskinä toimiva pahvilaatikko, jonka päällä on auki kääritty pussi täynnä tumman violetteja, pieniä munakoisoja muistuttavia vihanneksia. Kyseessä on serkun, mamman, naapurin tai jonkun muun tutun salaa Afrikan keskiosista tuoma suuri herkku, safou (kypsennetään uunissa 200 asteessa).


Kulmasta kuuluu vislaus ja kymmenessä sekunnissa pimeät kauppiaat ovat hävinneet tai piilottaneet kauppatavaransa. Jalkakäytävällä on vain epätavallisen paljon tyhjiä pahvilaatikoita, joita poliisipartio turhautuneena potkiskelee.

Pääsiäissunnuntaina aurinko paistaa kuumasti ja ihmiset viettävät aikaa ulkona kadulla liikkeiden ja kahviloiden edessä istuskellen, kadunkulmissa, puiston nurkilla, ompelimon ovensuussa seisoskellen ja kuulumisia vaihtaen. Juoruillen, tietysti.
Pääsiäissunnuntai, pyhäpäivä, kaiken pitäisi olla kiinni ja hiljaista ja harrasta. Mitä vielä, täällä vallitsevat omat lait. Kaupat ovat auki.

Jopa viereisen korttelin kananmunakauppa, jossa myydään myös eläviä kanoja ja kukkoja. Lähiruokaa siis. Eilen aamulla kun avasin ikkunan kuulin ihan selvästi kukon kiekuvan. Locavore on ranskalainen lähiruoan ystävä.

Auki on myös kadun päässä tuoksuva Minttu Oy – tukku ja vähittäiskauppa: kolo seinässä täynnä puulaatikoita joissa on vihreitä kimppuja. Mintun lisäksi tunnistan lehtipersiljan. Auki on supermarket Franprix, jonka kassa on niin kova höpöttämään, että jonot pysyvät aina pitkinä. Hän valittaa kuumuutta joka saa hänet hikoilemaan ja haisemaan. Hän pyytää anteeksi puheliaisuuttaan, mutta asiakkaat protestoivat ja toteavat että tuppisuinen kassa olisi paljon tylsempi.

Kotimaa näyttää tästä korttelista katsoen legomaailmalta, joka on rakennettu säännönmukaisista suorakulmaisista toisiinsa sopivista palikoista. Kaikki on hallittua, ennakoitavissa, homogeenista, varovaista. Poikkeuksia ja irtiottoja ei siedetä. Variaatiot ovat näennäisiä. Luovuus on sallittu vain tietyissä rajoissa ja niin kauan kun se on innovaatiota tai siihen voidaan panna design-leima. Valtakulttuuri jyrää ja harjoittaa näin vähintäänkin henkistä protektionismia. Se on julmaa, diskriminoivaa ja yksilönvapautta sortavaa!

(Nyt ikealandiaan on tullut riehumaan rumia puhuva puutarhatonttu, Monsieur Soini. Valitettavasti hän tosin haluaisi supistaa palikkavalikoimaa entisestään ja kasata niitä entistä korkeammiksi muureiksi.)

Pariisi, Château Rouge, 18. kaupunginosa, 24.4.2011