Kanki maton alla

Kesänäyttelyssä osa 2 (Vielä ehtii!)

Kunnioita isääsi ja äitiäsi -teema Mäntän kuvataideviikoilla saa taiteilijat muistelemaan vanhempiaan. Ennen vanhaan vanhempia kunnioitettiin. Hyvä teema, kaikki tunnistavat mistä puhutaan. Teoksia varmaan katsotaankin ihan läheltä.

Aihe on kolahtanut taiteilijoihin ja pannut paljon liikkeelle mielissä. "Jotkut taiteilijat - - ovat valittaneet yöuniensa menettämistä", kuraattori Otso Kantokorpi kirjoittaa näyttelyn esitteessä. Tällaisen aiheen käsittely on epäilemättä terapeuttista, ja terapian tulokset ovat varmaan sitä parempia, miten rehellisiä asiaa työstäessä uskalletaan olla. Ja silloin saattavat yöunet mennä.

Kääntöpuolen ongelma on se, että ollaan helposti liian lähellä, suorastaan vereslihalla, ja ollaan liian henkilökohtaisia. Teoksista tulee tunnustuksenomaisia. Katsojan yöuniin ne tuskin vaikuttavat. Katsojana joutuu tukalaan tilanteeseen, tirkistelijäksi: kuin todistaisi perheriitaa tai joutuisi kuuntelemaan turhan intiimejä yksityiskohtia siitä mitä naapurit keskenään tekevät ja miten toisiaan kohtelevat. Silloin katsojana haluan ottaa etäisyyttä, en antaa näkemieni asioiden vaikuttaa minuun.

Sen sijaan minuun vaikuttivat sellaiset teokset, joissa joko vain todettiin asiat värittämättä niitä emootioryöpyillä tai jotka avasivat aiheeseen uusia, ennalta-arvaamattomia näkökulmia. Niin hyvä terapeuttikin tekee, ei jää asiakkaan kanssa rypemään mudissa vaan panee asioita liikkeelle. Sitä paitsi itseironia ei tässäkään aiheessa pitäisi olla kiellettyä.

Ehdoton suosikkini on Forest Campin Kanki maton alla. Ei tarvi selittelyjä, tarina on siinä. Teos on ymmärrettävä kulttuuritaustasta ja sukupolvesta riippumatta. Ja niin tiukasti kiinni näyttelyn teemassa, että. Valitettavasti.

Virolainen huumori iskee myös. Kummallinen sekoitus brittiläistä kieli-poskessa- tai understatement-meininkiä ja räävitöntä irrottelua, jonka siellä Mäntän suunnalla taitaa esimerkiksi Anssi Kasitonni (ei mukana näyttelyssä tällä kertaa).

Kristina Normanin video
Me emme ole maailman-kaikkeudessa yksin (kuva) vangitsee. Onko noi hei tosissaan? Ei ne voi olla, eihän?! Onks tää hyvä vai onks tää hyvä? Camppiä parhaimmillaan.

Jaan Toomikin video Dancing with Dad tanssii häpeämättömän hulvattomasti isän haudalla. Samalla se ehdottomasti kunnioittaa isää ja koskettaa ainakin minua.

Runsaan näyttelyn puolivälissä nostalgia ja rakeisten mustavalkoisten kuvien määrä alkoi tökkiä. Kadonnutta aikaako tässä oltiinkin etsimässä, valokuva-albumien vanhoja kuvia kierrättämässä?
Minä olisin halunnut nähdä tutkielmia siitä, miten tällaisia minunikäisiäni äitejä ja isiä kunnioitetaan. Onko kunnioituksen puute niin suuri, ettei mahtunut tähän näyttelyyn? Sari Poijärven valokuvasarja Äidit ja pojat (kuva) oli niitä harvoja teoksia, jotka olivat tiukasti nykypäivässä.

Mutta miksi siinäkin oli "pojat"? Miksei voinut olla äidit ja lapset ihan sukupuolineutraalisti? – Ai niin, äiti ja tytär -aihe on NIIIIN kompleksinen että vaatii ihan oman näyttelyn.

Jäin kyllä miettimään näyttelyn sukupuolijakoa, vaikka myönnän että yleensä en ole kovin herkkä tälle asialle. Miksi alakerrassa oli äijät ja yläkerrassa "naisten huone" (Elina Ruohonen, Raakel Kuukka, Marja Helasvuo mm.) ja naisten videot?

Näyttelyssä oli muuten kesäsunnuntaina ihan kiitettävästi kävijöitä. Tällaisia keski-ikäisiä pariskuntia. Tulipahan vanhalle parille jotain keskusteltavaa, eli hyvä näyttely!

Mäntän kuvataideviikot Pekilossa 31.8. asti, avoinna joka päivä 10–18.